keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Perheen karvakorva

maaliskuuta 27, 2019 sitä sun tätä Ei kommentteja

Loppukesästä meille muutti uusi perheenjäsen.

Lapsi oli jo pitkään toivonut kissaa ja vihdoin oli sopiva löytynyt.

Virallisesti Aku, mutta tuntee myös nimen hönö.

"Minä suojelen sinua kaikelta"

Tuo matonruttaaja, kukkien tuho, mouruaja, loikkaveikko on välillä niiiiiin ihana

ja hetken päästä hermoja raastava riekkuja.

Kova työmieskin on (tai tässä tapauksessa työkissa).

Mukana ollaan oli kyse sitten pyykinpesusta, imuroinnista

tai vaikka toimistotöistä.

"Pestäisikö jo pyykkiä?"

Aamu alkaa usein mouruamisella ja riehumalla matot ruttuun,
jos palvelusväki yrittää nukkua edes kello kuuteen.

Kun vihdoin joku palvelijoista nousee on aika vaatia rapsutuksia ja hellyyttä,

puhumattakaan ruoasta, jonka viipyessä vauhti ja usein äänikin nousee.

Kun maha on kylläinen voikin pötkähtää matolla ja ottaa vielä pienet nokoset.

Aamunokoset ennen seuraavaa riehumista.

Kun kissan onnellinen omistaja nousee sängystä

onkin jo aika seuraavien rapsutusten ja pienten riekkumisten.

Jos toinen kaveruksista päättääkin olla härnäämättä toista,

toinen kyllä pitää huolen, että jonkin asteinen älämölö

saadaan kuitenkin aikaiseksi.

"Vielä olisi vähän nälkä, anna mullekin makkaraa..."

Kun talonasukkaat poistuvat omille teilleen,

talonvahti aloittaa oman työpäivän.

Tiiviisti ikkunalla viihtyvä vahtija pitää linnut ja naapurin kissat kurissa,

ainakin omasta mielestään.

Joskus kuitenkin ikkunalaudalle eksynyt närhi

aiheutti päänvaivaa vahdille uppiniskaisuudellaan ja jääräpäisyydellään.

Kun ilta on hämärtynyt ja vahtihommat hoidettu voi vaikka pitää seuraa talonväen vessareissuilla.

Illan tullen voikin etsiä itselle nukkumapaikan,

mahdollisimman kovan tietenkin,

tämän hetkinen suosikki on vessan lavuaari.

"Onko mun pakko nousta? Jos jättäisit kädet pesemättä..."

Päiväunet, ne tekee aina hyvää.

Lue lisää

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Kohtaamisia

Olen joskus sanonut, että työni on paljon muutakin kuin itse siivoamista,

se on kuuntelemista ja ystävyyttä. Sitä että antaa aikaa ja on läsnä.

Se on sitä että kuuntelee niitä samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen.

Ymmärtää ja antaa vanhuksen purkaa sydäntään niistä asioista,

joita siellä yksinäisyydessä miettii ja murehtii.

Ei ole kahta samanlaista päivää, mutta päivissä on paljon samankaltaisuuksia,
jotka toistuvat päivästä ja asiakkaasta toiseen.
On erilaisia ihmisiä, jotka pohtivat elämää omalta kantiltaan ja omalla tavallaan.

Asiakkaalle saapuessamme juttua alkaa tulemaan vauhdilla.
Paljon on tapahtunut sitten viime käynnin ja on paljon kerrottavaa.
Keskustelu on pakko lopettaa hetkeksi ja aloittaa työt kantamalla mattoja ulos tuulettumaan.

Palatessamme sisälle juttu jatkuu, kuin ei olisi taukoa ollutkaan.
Työn lomassa keskustelua käydään sairauksista ja paikallisista tapahtumista.
Käydään läpi myös naapureiden ja läheisten elämää ja ongelmia, kun ei arjessa ole juttukaveria,
voi siivoojalle purkaa myös sitä elämän nurjaa puolta mikä mieltä painaa.

Poiketaan myös sinne nuoruuden päiviin ja sota-aikaan,
mistä olen jo ennenkin kuullut monta mielenkiintoista tarinaa.
Unohtamatta sitä nuoruuden rakkautta, mikä kesti läpi elämän,
kunnes kuolema muutama vuosi sitten erotti.

Keskustelu kääntyy myös tulevaisuuteen ja siihen mitä se ikääntyminen tuo tullessaan,
kun ikä alkaa jo yhdeksiköllä.
Miten toiveissa siintää ajatus kotona asumisesta elämän loppuun asti,
mutta toisaalta ymmärrys siitä, että kohta ei enää yksin pärjää kotona painaa mieltä.

Työt saadaan valmiiksi ja vuorossa on kahvit. Se on asia jolle vain on oltava kalenterissa aikaa.

Monesti pöytään on katettu montaa sorttia, joskus on jopa aamulla noustu aikaisin leipomaan,
jotta on tarjota tuoretta pullaa.

Usein tuntuu, että tämä on se hetki mitä vanhukset odottavat eniten.
Onpa kerran eräs pappa tuumannut,
että ei teidän tarvitse aina siivota, riittää kun käytte kahvilla.

Tuntuu usein siltä, että kahvitteluhetki on lopetettava kesken.
Seuraava jo odottaa omaa kahviseuraansa.

***

Monesti olen jäänyt miettimään kuinka paljon olen näiltä meidän vanhuksilta saanut uusia ajatuksia ja avarakatseisuutta. Aina ei elämä ole ollut niin helppoa kuin nyt.
Se mikä nyt kuuluu meillä tavalliseen arkeen on ollut joskus luksusta.
Tarinat sota-ajasta ja sodan jälkeisistä vuosista laittavat usein miettimään,
kuinka yltäkylläisessä maailmassa saamme elää.
Valitanko turhasta vain siksi koska olen tottunut parempaan,
enkä ole valmis tekemään työtä asioiden eteen.
Maailma on muuttunut paljon jo oman elämäni aikana, mutta silti on vaikea ymmärtää,
kuinka paljon se on muuttunut siitä, kun nämä meidän vanhuksemme ovat olleet lapsia ja nuoria
ja kuinka paljon he ovat joutuneet sopeutumaan
nykyajan menoon mihin me ja lapsemme ovat kasvaneet.